TAKAISIN TÖIHIN?

Huhhuh! Takana melkoisen stressaavat 24h ja nyt kerron teille miksi. 

Mä oon jo pitkään miettinyt töihin paluuta ja salaa ehkä jopa haaveillut siitä. Aloin jo viime keväänä puhua siitä, kuinka syksyllä mielelläni palaisin takaisin töihin. Mä olen siis päiväkodissa ollut aiemmin tekemässä lastenhoitajan sijaisuuksia ja tarkoitukseni oli alkaa sijaistaa taas. Laitoin kesän lopulla pomoille viestiä, että olisin taas käytettävissä ja Andreakselle päivähoitopaikkahakemuksen vetämään. Oon ollut vähän hämilläni omista tuntemuksistani, koska mä oon aina vannonut, että omaa lastani en päiväkotiin laita ennen, kuin 3v tulee täyteen. Se ei ole mikään salaisuus, että kotihoidontuki on naurettavan pieni ja mun miehen palkka elättää meidän perheen juuri ja juuri. Siksi taloudellisesti on ollut pieni paine siitä, että töihin olisi taas hyvä palata. Mä oon ollut myös aika yksinäinen Andreaksen kanssa kotona ja välillä tuntuu, että seinät kaatuu kotona päälle. Kaipaan aikuista juttuseuraa! Andreas tylsistyy myös mun kanssa kotona ihan älyttömän helposti ja kaipaa paljon aktiviteettiä ja touhuilua pysyäkseen tyytyväisenä.

Eilen sain sitten kauan odottamani puhelun. Pomo soitteli, että hänellä olisi mulle sijaisuus tarjolla ja mikä parasta, se kestäisi aina lokakuun loppuun saakka, eli puolitoista kuukautta! Kaiken lisäksi hän olisi onnistunut hommaamaan Andreakselle paikan hyvältä perhepäivähoitajalta, koska päiväkodit on tällä hetkellä aivan täpötäynnä. Unelma diili! Minäkin ilahduin puhelusta kovasti, mutta sitten katsoin kalenteria. Ainiin! Mun miehen vanhemmat on tulossa Suomeen lokakuun kahdeksi viimeiseksi viikoksi ja mun mies saa ne vapaaksi töistä. Mun mies on tehnyt 6 päiväistä, 10-tuntista työviikkoa heinäkuun alusta asti ja lomaa hänellä on ollut viimeksi viime jouluna, joten oon odottanut lokakuuta tosi kovasti. Kerroin tilanteen pomolleni ja sanoin, että haluaisin keskustella mun miehen kanssa ennen, kuin teen päätöksen otanko työpaikan vastaan. Pomo kertoi, että tarvitsee vastauksen mahdollisimman pian ja sain miettimisaikaa seuraavaan aamuun asti. 

Mun mies tuli töistä kotiin ja kerroin työtarjouksesta. Alettiin siinä sitten yhdessä pohtia käytännön asioita, kuten Andreaksen viemistä ja hakemista. Tajuttiin, että mun miehen työajat on sellaiset, että kuljetus jäisi ainoastaan mun vastuulle. Mulla ei ole ajokorttia joten mun täytyisi aina ennen työpäivän alkua viedä poika ensin pyörällä toiselle puolelle kylää ja sitten pyöräillä töihin toiselle puolelle. Sama työpäivän jälkeen. Aloin kuvitella mielessäni Suomen lokakuun ilmoja, kylmää & pimeää , vettä sataa joskus (usein) kaatamalla ja tuuli voi olla hyvinkin voimakasta. Ajatus 1v:n herättämisestä aamulla klo 6, kaatosateessa pyöräily hoitoon ja sit litimärkänä töihin ei kauheasti houkuttanut. Harvoin Suomessa tulee lunta vielä lokakuusa, mutta ei sitä koskaan tiedä! Mitäs me sitten tehtäis? Yhtäkkiä ajatus koko töihinpaluusta alkoi tuntua hankalalta. Olin myös tosi yllättynyt omista tunteistani, koska yhtäkkiä tuntui, etten ollutkaan yhtään valmis palaaman töihin vaan ajatuskin siitä, että olisin päivät erossa Andreaksesta sai mut itkemään ikävää. 

Pyörin sängyssä koko yön, puristin Andreasta itteäni vasten ja nieleskelin kyyneleitä. Mitä mä tekisin? Töihin paluu olis taloudellisesti oikea lottovoitto meidän perheelle. Mun mies kantaa valtavaa painetta koko ajan siitä, kun haluaisi tarjota meille kaikkea ihanaa, mutta rahat ei meinaa riittää. Olisi ihana jakaa vähän tuota vastuuta. Andreas ja minä ollaan päivisin tosi yksin välillä. Mutta ne kulkemiset aamuisin ja iltapäivisin. Tulisiko siitä liian rankkaa? Jos päättäisin mennä töihin ja aloittaa sen rumban niin siitä ei olis paluuta sit enää, vaikka kuinka kaduttaisi. 

Aamulla ajatukset eivät olleet vielä yhtään selkeät ja kaikki vaan ahdisti. Lopulta tein päätöksen, mitä olin sisimmässäni koko ajan tuntenut oikeaksi. Soitin pomolleni ja kiitin työtarjouksesta, mutta kerroin, että joutuisin kieltäytymään. Pomo oli aivan ihana ja ymmärtäväinen! Hän kertoi, että arvostaa suuresti mun rehellisyyttäni ja sitä, kuinka äitinä ajattelen lastani tässä tilanteessa. Hän kysyi saako soitella joskus myöhemmin jos sijaisuuksia vielä tulee ja sanoin, että ilman muuta! Päätimme puhelun hyvällä mielellä ja helpotuksen kyyneleet valui mun poskille. Rutistin Andreasta mua vasten ja kotona oleminen tuntui just oikealta eikä yhtään ahdistavalta. Olin pitänyt sitä jotenkin itsestäänselvyytenä ja nyt tuntuu, että osaan arvostaa sitä taas ihan uudella tavalla! Elämä jatkuu siis vielä kotiäitinä ainakin toistaiseksi 1v vauvan ;) kanssa kotona ja se tuntuu just oikealta ratkaisulta! ♥