SYNNYTYSKERTOMUS - esikoisen lääkkeetön synnytys

 Erilaisia synnytyskertomuksia on ihana lukea joten  ajattelin jakaa omani.

Andreas syntyi reilusti lasketun ajan jälkeen lopulta rv 41+2. Odottavan aika oli pitkä ja viimeiset pari viikkoa heräsin aamuisin aina pettyneenä, että ei vieläkään oltu lähdetty yön aikana synnyttämään. Mulla ei ollut koko raskausaikana supistuksen supistusta ja jännityksellä odotin miltä ne lopulta tuntuisi. Lähestyvästä synnytyksestä ei ollut minkäänlaisia merkkejä. Voin ihan hyvin ja vielä synnytystä edeltävänä päivänä pyöräilin yhteensä reilut 5km neuvolaan ja takaisin. Vauva oli edelleen aika korkealla eikä vielä kiinnittynyt. Vietettiin Alin kanssa rentoa kotipäivää ja A teki tulista tunisialaista ruokaa jota söin siinä toivossa, että se vauhdittaisi synnytyksen alkamista. Illalla Ali lähti pelaamaan jalkapalloa ja jäin kotiin hieromaan akupisteitä, jotka saattaa vaikuttaa suotuisasti synnytyksen alkamiseen. Stimuloin vielä nännejä rintapumpulla pumppailemalla. Ajattelin, että vauva varmasti tulee sitten, kun on valmis, mutta ei siinä mitään menetäkkään, vaikka kokeilisi erilaisia vauhdittamiskeinoja.

En meinannut saada illalla unta ja menin myöhään nukkumaan. Aamuyöllä neljän aikaan heräsin siihen, kun mun reidelle valahti jotain märkää. Ei mitään suurta määrää, mutta sen verran, että heräsin. Hiippailin vessaan. Toiveikkaana ajattelin, että nytkö ne lapsivedet menee. Mitään ei sen jälkeen kuitenkaan tullut ja herätin Alin epävarmana, että mitäs nyt. Ali heräsi nopeasti ja sanoi, että nyt heti soittoa sairaalaan. Niinpä soitin ja selitin tilanteen. He siellä ohjasivat mua laittamaan siteen ja käymään takaisin nukkumaan. En jännitykseltäni saanut enää unta. Kuudelta nousin syömään, jonka jälkeen menin vielä sänkyyn ja laitoin sarjan netflixistä pyörimään. Juuri, kun olin alkamassa taas väsyä tunsin ensimmäisen supistuksen. Kello oli tässä vaiheessa 6:45. Olin aluksi epävarma oliko kyseessä supistus, mutta kun kymmenen minuuttia myöhemmin koin samanlaisen nousevan ja sitten laskevan polttavan paineen tiesin, että supistuksia ne taitaa olla. Kului taas kymmenen minuuttia ja sain kolmannen supistuksen joten aloin kellottaa niitä sovelluksen avulla. Neljäs supistus tuli taas kymmenen minuutin jälkeen ja se oli jo kivuliaampi. Nousin ylös ja aloin kävellä olkkarissa ympyrää hissukseen ja pompin jumppapallon päällä. Jossakin vaiheessa kahdeksan ja yhdeksän välillä menin herättämään Alin, koska supistuksia tuli jo useammin, kuin kymmenen minuutin välein ja ne olivat alkaneet olemaan tosi epämukavia. Pyysin Alista mulle seuraa ja sanoin, että synnytys taitaa olla alkanut. Side mulla oli täysin kuiva, joten se siitä lapsivedestä. Pohdin  pitäisikö mennä lämpimään suihkuun vastaanottamaan supistuksia, mutta ajatus tuntui epämiellyttävältä. Soitin mun äidille ja kerroin tilanteen. Hän rauhoitteli mua ja sanoi, että ota ihan rauhallisesti. Synnytys on vasta ihan alussa ja mitään kiirettä sairaalaan ei ole. Supistuksia tuli tässä vaiheessa jo todella tiuhaan ja mä aloin laittamaan sairaalakassia valmiiksi. (Joo tiedetään, olin valmistautunut synnytykseen parhaani mukaan, mutta sairaalakassi oli vielä pakkaamatta...hupsista!) Olin alasti ja supistuksista oli tullut nopeasti todella intensiivisiä. Soitin mun siskolle ja kerroin hänellekin tilanteen. Kello oli tässä vaiheessa puoli kymmnenen. Puhelun aikanana sain pari supistusta jolloin en pystynyt puhumaan ja sisko sanoi, että hän kyllä lähtisi jo sairaalaa kohti. Alikin alkoi olla jo hermona, kun mä aina välillä romahdin lattialle supistusten voimasta ja sanoi, että nyt kyllä mennään sairaalaan, vaikka mun äiti oli neuvonut toista. Mä olin samaa mieltä, mutta meinasin mennä paniikkiin, koska en saanut puettua vaatteita päälleni, koska supistuksia tuli niin nopeasti, että en kertakaikkiaan ehtinyt pukea niiden välissä. Lopulta kuitenkin sain vaatteet päälleni ja lähdettiin taksilla sairaalaa kohti, joka onneksi sijaitsi vaan parin kilometrin päässä. Taksikuski oli aivan innoissaan ja sanoi, että on viimeksi parikymmentä vuotta sitten kuskannut synnyttäjää. Sain supistuksia taksissa ja vastaanotin ne hengittelemällä rauhallisesti. Sairaalalle saavuttiin klo 10 ja päästiin heti tutkimushuoneeseen. Olin henkisesti varautunut siihen, että ensimmäinen synnytys on pitkä ja voi kestää parikin vuorokautta. Näin oli nimittäin käynyt mun äidille ja molemmille isosiskoille. Siksi yllätys oli suuri, kun kätilö sanoi, että olenkin jo seitsemän senttiä auki. Otettiin siinä käyriä jonkin aikaa ja käytiin mun synnytystoiveet läpi. Toivoin aktiivista lääkkeetöntä synnytystä. Sitten lähdettiin synnytyssaliin.

Tähän saakka kaikki oli mennyt hyvin ja olin vielä ihan hyvissä voimissa. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten supistukset koin ja kuinka pitkälle olin jo avautunut. Mulle supistukset eivät nimittäin olleet niinkään tuskaisia ja kivuliaita vaan enemmänkin vaan tosi epämukavan tuntuisia.

Tässä vaiheessa kuitenkin synnytys hidastui. Tuntui siltä, että supistuksia vyöryi päälle täysin ilman taukoja enkä kerennyt lepäämään välissä. Synnytys ei kuitenkaan muilta osin edennyt lainkaan. Pompin jumppapallon päällä ja supistuksen tullessa lauloin matalalta synnytyslaulua. Kello lähestyi puoltapäivää ja aloin tuntea ponnistuksen tarvetta. Kätilö tarkisti tilanteen ja olin vasta kahdeksan senttiä auki. Voimakkaat supistukset alkoivat viemään multa voimia ja kätilö kysyi, että haluanko, että hän rikkoo kalvot, jotta synnytys vauhdittuisi ja päästäisiin ponnistamaan. Kieltäydyin aluksi, mutta puolituntia myöhemmin, kun mitään ei ollut tapahtunut suostuin. Pian kalvojen rikkomisen jälkeen kätilö sanoi, että voin alkaa ponnistella pikkuhiljaa. Supistuksia tuli edelleen tiuhaan tahtiin ja ponnistin aina parhaani mukaan, mutta mitään ei tapahtunut. 45 minuuttia myöhemmin, kun aloin olla jo todella väsynyt ja vauva ei ollut siltikään liikahtanut senttiäkään kätilökin alkoi vaikuttaa huolestuneelta. Mä olin epätoivoinen ja kysyin, että mitä sitten tapahtuu, kun mä en kertakaikkiaan jaksa enää. Kätilö hoki, että kyllä mä jaksan, vaikka tuntuisi siltä, että en jaksa. Mä vaikersin, että en oikeasti meinaa enää jaksaa. Ali oli ollut koko ajan mun vierellä, mutta hänkin alkoi huolestua, kun näki kuinka väsynyt mä olen ja silti synnytys ei etene mihinkään. Kätilö kutsui lääkärin paikalle. Vauvalla oli onneksi sydänäänet pysyneet koko ajan vahvoina, eikä hänestä ollut huolta. He kuitenkin ultrasivat vauvan ja tajusivat tässä vaihessa, että synnytys ei etene, koska vauva on virhetarjonnassa. Olin ponnistanut tässä vaihessa tuloksetta lähemmäs tunnin ja luulin, että en vaan osaa ponnistaa ja siksi vauva ei liiku. Lääkäri kysyi onko mulle annettu lisäoksitosiiniä vahvistamaan supistuksia, mutta hetken käyriä seurattuaan totesi, että lisäoksitosiinille ei ole minkäälaista tarvetta. He selittivät mulle, että haluavat auttaa imukupilla vauvan maailmaan ja siksi mulle täytyisi tehdä episiotomia. Olin toiveissa ilmoittanut, että jos vain mahdollista en epparia halua. Tässä vaiheessa olin kuitenkin niin väsynyt, että sanoin "tehkää mitä teette, kunhan vaan saadaan vauva ulos." Yhtäkkiä huone oli täynnä ihmisiä ja mut katetroitiin ja laitettiin tippaan siltä varalta, että joudutaan sektioon. Kenelläkään ei ollut aikaa selittää englanniksi Alille mitä tapahtuu ja Ali pelästyi tilanteessa niin pahasti, että melkein pyörtyi. Ali luuli, että me ollaan vauvan kanssa kuolemanhädässä, kun huoneessa oli yhtäkkiä niin paljon kiireisiä ihmisiä. Aloin ponnistaa imukupin avustuksella ja parin supistuksen jälkeen tunsin, kuinka vauva alkoi liikkua. Se tunne oli niin huojentava ja sain siitä lisävoimia. Pari supistusta lisää ja kätilö pyysi mua odottamaan, kun he auttoivat vauvan hartiat ulos. Kello 14:10 hän viimein saapui tänne maailmaan. Meidän täydellinen pieni poikamme. Andreas laskettiin mun rinnalle ja me vaan itkettiin helpotuksesta Alin kanssa. Se tunne oli sanoinkuvaamaton. Niin valtava helpotus, onni ja rakkaus yhtäaikaa.

 Loppuraportissa lukee, että imukuppia käytettiin "äidin ahdinkotilan" takia ja että vauva oli avosuisessa tarjonnassa, mutta lopulta kiepsahti itsestään ympäri ja syntyi raivotarjonnassa. Synnytyksen kesto ensimmäisestä supistuksesta vauvan syntymään oli 7h 25min.

Vaikka synnytys oli ponnistusosuudeltaan erittäin rankka ja vaativa, niin muistan, että jo kymmenen minuuttia vauvan syntymän jälkeen totesin, että tekisin sen milloin tahansa uudestaan. Mullle jäi synnytyksestä kokonaisuudessaan hyvä mieli ja toivon todella, että saan kokea sen joskus vielä uudelleen. Vielä näin parin vuoden jälkeenkin liikutun, kun niitä hetkiä muistelen.