PELOTTAVA ALKURASKAUDEN VUOTO

Tämä teksti on jatkoa edelliseen postaukseen, jossa kerroin kuinka tein positiivisen raskaustestin. RASKAUSOIREITA METSÄSTÄMÄSSÄ - raskausviikot 1-4 .

Mulla oli ollut hyvin niukkaa rusehtavaa vuotoa parin päivän ajan niihin aikoihin, kun mun menkkojen olisi pitänyt alkaa. Koska esikoisen raskaudessa olin kärsinyt prikulleen samanlaisesta vuodosta niin oli helppo päätellä, että olen luultavasti raskaana. Testi tämän ihanan asian vahvistikin ja olimme koko perhe onnemme kukkuloilla. 

Seuraavana päivänä plussaamisesta suunnittelimme, miten kertoisimme asiasta läheisillemme, latailin pari raskaussovellusta puhelimeen ja laskin laskurilla tulevan vauvan lasketun ajan. Päivällä mua jomotti jonkin verran alavatsaan ja kipu säteili vihlovasti myös etureisiin. Ajattelin, että kivut ovat varmasti ihan normaaleja ja kuuluvat asiaan. Ajatus siitä, että olin raskaana tuntui vieläkin aika uskomattomalta ja kävin aina välillä kurkkaamassa edellispäivänä tekemääni testiä, että oliko se kaikki varmasti ihan totta. Testi oli kuivunut ja hailakka haamuviiva melkein olematon. Testiä piti katsoa tietyssä valossa, että toisen viivan erotti selkeästi. Jotenkin mulle iski vaan sellainen epäusko viivan ollessa niin häilyvä, että halusin tehdä uuden testin varmistukseksi. Tässä välissä kävin myös vessassa.

Istuessani pöntölle osui mun katseeni pikkareihini ja kauhukseni huomasin niiden olevan veressä. Tuntui, kuin mun sydän olisi jättänyt lyönnin välistä ja kamala raskas tunne laskeutui mun ylleni. Verta ei ollut paljon, mutta se oli tummanpunaista eikä ruskeaa. Pyyhkäistessäni paperiin tuli lisää verta ja sekin oli vaalenpunaisen tuoreen veren näköistä. Yhdistin heti kivut ja vuodon toisiinsa ja ajattelin, että raskauden oli täytynyt olla kemiallinen ja nyt ne menkat sitten alkoivat. Turtana menin kertomaan mun miehelleni mitä oli käynyt. Räpyttelin kyyneliä ja soimasin itseäni, että miten olinkin antanut itseni innostua jo niin paljon. Mies tuli halaamaan ja sanoi, että yritetään vaan heti seuraavasta kierrosta uudestaan. Olin niin pettynyt! Kaikki se onni oli tipotiessään. Googlasin kaiken tiedon kemiallisesta raskaudesta ja varhaisesta keskenmenosta. Mies lähti käymään kaupassa ja pyysin sitä tuomaan mulle lisää raskaustestejä, koska yhtäkkiä olin ihan varma, että se edellisenä päivänä tehty haamuviiva oli varmaan ollut vain joku viivan paikka eikä edes oikea positiivinen. 

Kivut olivat kestäneet vain parisen tuntia ja olleet aika mietoja kuitenkin. Mies toi mulle uuden testin ja menin heti tekemään sen. Samalla huomasin, että vuoto olikin loppunut eikä lisääntynyt. Pieni toivon pilkahdus läikähti mun sisälläni, mutta en uskaltanut iloita enää yhtään mistään. Testiin tuli tällä kertaa selkeä toinen viiva ja tunsin siitä katkeraa onnen tunnetta. Olin mielessäni jo ihan varma, ettei kaikki ollut hyvin eikä mitään vauvaa ollutkaan tulossa. Testi sentään vahvisti mulle sen, että en ollut kuvitellut edellispäivän tikkuun sitä toista viivaa vaan se oli ihan oikeasti todellinen. Päättelin, että hedelmöittynyt munasolu oli varmaan kiinnittynyt hetkellisesti ja sitten irronnut ja siksi testiviiva oli vahvistunut edellisestä päivästä. Ei auttanut muu, kuin odottaa seuraavat pari päivää ja seurailla lähtisikö viiva tummumaan vai haalistumaan. 

Sitä varovaista onnen ja helpotuksen tunnetta on vaikea kuvailla, kun huomasin, että vuoto ei jatkunut enää sen lauantaipäivän jälkeen. Tuntui, että tunteet menivät yhtä vuoristorataa! Ensin valtava innostus, sitten pelko ja pettymys, kunnes tuli taas varovainen toiveikas ilo. Kun vuoto ei enää jatkunut sain varmuuden sille, että kyseessä ei ollutkaan kemiallinen raskaus. Jäin kuitenkin pohtimaan sitä, että voisiko kyseessä olla tuulimuna tai kohdunulkoinen. Kun mulla ei ollut mitään raskausoireitakaan! Jotenkin niin pahanpäiväisesti säikähtäneenä alkoi pelätä ja epäillä kaikkea mahdollista. Testailin säännöllisesti ja seurasin viivojen selkeää vahvistumista. Se loi toivoa tulevaan. Nyt, kun vuotoa tai minkäänlaisia kipuja ei enää ole ollut niin olen uskaltanut asennoitua taas varovasti niin, että ehkäpä kaikki on loppujen lopuksi hyvin. Välillä pelottaa tosi paljon ja en malta odottaa, että ensimmäisen kerran pääsisimme ultralla vahvistamaan, että siellä olisi kaikki hyvin. Yksityiseen meillä ei ole varaa joten ei auta muu, kuin yrittää pitää pää kylmänä ja optimistisesti odotella tulevaa. Sormet ja varpaat ristissä ♥