MIKÄ VAUVAKUPLA? - kun ensihetket vauvan kanssa onkin kaikkea muuta, kuin ihanaa

Varoitan jo etukäteen, että asia, josta puhun saattaa triggeröidä tai aiheuttaa pelkoja, joten jos tiedät olevasi herkkä tai muuta sellaista, niin en välttämättä suosittele jatkamaan lukemista.

Haluan kirjoittaa aiheesta, josta ei mielestäni paljon puhuta. En tiedä onko ilmiö harvinainen ja siksi en ole aiheeseen usein törmännyt, mutta haluan nyt kertoa teille omakohtaisesta kokemuksesta. Usein kuulee puhuttavan siitä, kuinka kamalaa ja kivuliasta synnyttäminen oli, mutta tästä aiheesta harvemmin. Nimittäin siitä, kun synnytyksestä toipuminen oli paljon rankempaa ja kivuliaamapaa, kuin edes itse synnyttäminen. 

Andreas syntyi spontaanisti rv 41+2 eli reilu viikko lasketun ajan jälkeen. Synnytys kesti yhteensä n. 7h ensimmäisestä supistuksesta siihen, kun vauva oli ulkona. Synnytin lääkkettömästi omasta toiveesta. Ponnistusvaihe pitkittyi vauvan ollessa avosuisessa tarjonnassa ja se olikin synnytyksen rankin osuus. Lopulta minulle tehtiin episiotomia, jotta vauva pystyttiin auttamaan imukupilla ulos, koska itse olin siinä vaiheessa aivan loppu.

Minulle jäi synnytyksestä kuitenkin ihan positiivinen kokemus kokonaisuudessaan, luultavasti sen takia, että se oli niin nopeasti ohi. Olin nimittäin varautunut siihen, että ensisynnyttäjänä saattaisi synnytys kestää useamman vuorokaudenkin. Jo kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun Andreas oli viimein saatu maailmaan totesin, että tekisin sen milloin tahansa uudestaan. Olin tietenkin aivan oksitosiini ja endorfiini pöllyissä siinä vaiheessa. 

Tästä eteen päin mun muistot onkin sitten hatarempia. Episiotomiasta johtuen olin todella kipeä. Mulle tuli haavasta johtuen aivan valtava mustelma sinne, enkä pystynyt istumaan normaalisti moneen päivään. Pelkästään istuminen ei sattunut vaan myös ihan vaan sängyssä makaaminen ja asennon vaihtaminen oli tuskaista. Muistan, että jopa kävely teki tiukkaa. Sain säännöllisesti koko ajan panadolia ja buranaa, mutta siitä huolimatta kipu oli niin kovaa, että ihan heikotti. Nyt todella tiedän, miltä tuntuu, kun meinaa kirjaimellisesti pyörtyä kivusta. Muistan kuunnelleeni epätoivoisena huonetoveriani, joka hehkutti hoitajalle pari tuntia synnytyksen jälkeen, kuinka hänellä oli aivan normaali olo ja kuinka hänestä tuntui, kuin voisi lähteä vaikka juoksulenkille siltä istumalta. Olin kateellinen ja tilanne tuntui tosi epäreilulta. 

Monesti kuulee puhuttavan synnytyspettymyksestä, mutta en tiedä oikein millä nimellä tätä omaa tilannettani voisi kuvailla. Olin niin onnellinen vauvasta, mutta en päässyt siihen ihanaan rakkauskuplaan kovien kipujen takia. Vauvan syntymän myötä koko elämä oli yhtäkkiä kääntynyt päälaelleen ja jo siinä itsessään oli paljon käsiteltävää. Lisäksi Andreaksen korkeiden bilirubiiniarvojen takia olin kovin stressaantunut, eikä aluksi hänen painokaan meinannut nousta tarpeeksi. Tästä johtuen minun täytyi herätä öisinkin kahden tunnin välein tekemään syöttöpunnituksia. Syöttöpunnitus tarkoittaa, että vastasyntynyt riisutaan vaippoja myöten alastomaksi ja otetaan puntarilla vauvan paino ylös. Sitten otin vauvan n. 15 minuutiksi rinnalle syömään tissiä, jonka jälkeen vauva punnittiin taas ja laskettiin kuinka monta milliä hän oli minulta saanut maitoa. Yleensä määrä oli todella pieni, koska minulla ei ollut oma maito vielä noussut joten lopuksi hoitajat toivat vielä pienen määrän lisämaitoa, joka sitten annettiin pulloruokinnalla vauvalle. Ensimmäiset yöt olivat tästä syystä hyvin katkonaisia. Olin niin väsynyt siitä kaikesta ja kivut veivät loputkin voimat. Näistä syistä en ikinä saanut kokea sitä ihanaa vauvakuplaa, josta usein kuulee puhuttavan. 

Olimme sairaalassa neljä päivää, jonka jälkeen meidät kotiutettiin. Kävimme sairaalassa kuitenkin joka päivä verikokeissa, koska Andreaksen bilirubiiniarvoja täytyi seurata. Muistan vieläkin, kuinka meinasin pyörtyä labran odotusaulaan, koska en pystynyt kivuiltani istumaan ja olo oli todella heikko. Meitä pyydettiin ensimmäisenä päivänä jäämään sairaalalle odottamaan verikokeiden tuloksia. En ollut ajatellut, että siinä menisi kovin kauaa, mutta sairaalalla kävi moka ja meidät ns. "unohdettiin". Me kiltisti odotimme tunnista toiseen ja mulla alkoi pikkuhiljaa särkylääkkeiden vaikutus lakata. En ollut muistanut ottaa särkylääkkeitä mukaan, eikä mulla ollut käynyt mielessäkään, että joutuisimme odottamaan sairaalalla niin kauan. Lopulta mun kivut oli niin kovat ja Alin kärsivällisyys mennyt, että lähdin osastolle, josta mut oli edellisenä päivänä kotiutettu kyselemään, että tarvitseeko meidän odottaa vielä kauan. Ihana hoitaja oli aivan tyrmistynyt siitä, kuinka meidät oli unohdettu ja hälytti lääkärin heti paikalle. Itse purskahdin siinä hetkessä itkuun, koska olin jo niin kovissa kivuissa, hormoonit mylläsivät ja pelkäsin, että Andreaksen arvot olisivat edelleen nousseet ja meitä pyydettäisiin jäämään sairaalaan. Inhosin nimittäin sairaalassa oloa todella paljon. Sain onneksi osastolta lääkettä itselleni ja lääkäri tutki heti Andreaksen. Bilirubiiniarvot olivat pahaksi pelokseni nousseet ja aloin taas itkeä, koska en halunnut jäädä sairaalaan. Meille kuitenkin tarjottiin hoitomuotoa, jossa saimme sinivalopeiton kotiin, koska asuimme niin lähellä sairaalaa. Se oli parasta!

Synnytyksen jälkeinen viikko oli todella tuskainen ja täynnä mielen myllerrystä. Muistan, kuinka joka päivä odotin, että kivut helpottaisivat edes asteen verran, jotta voisin kunnolla keskittyä vauvan hoitoon ja alkaa nauttia tuosta ainutlaatuisesta ajasta. Joka päivä kuitenkin kivut olivat aivan yhtä pahat. 

Tasan viikko synnytyksestä koitti kuitenkin se aamu, kun tunsin, että en ollut enää yhtä kipeä. Se oli taivaallista! Siitä eteen päin paraneminen lähtikin sujumaan vauhdikkaasti ja pian pystyin vähentämään kipulääkkeiden määrää. 

Rankka alku oli kuitenkin saanut aikaan syvän hiljaisen pettymyksen mielessäni ja vaikka synnytys oli aika ihana kokemus niin sen jälkeinen aika oli aivan kamala! Tästä aiheesta en ole lukenut montaakaan keskustelua ja siksi halusin jakaa oman kokemukseni. Usein rankoista kokemuksista puhuminen voi olla eheyttävää ja jopa terapeuttistakin. Näin ainakin itselläni on. 

Jos joskus saan vielä uuden raskauden ja synnytyksen kokea niin todella toivon, että se menisi paremmin ja olisi korjaava kokemus. Jos koet, että sinulla on samantapainen kokemus ja haluat jakaa sen, niin kommentoi ihmeessä. Mielelläni kuulisin vertaistukea aiheesta. ♥