2 VUOTTA SUOMESSA

Eilen tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun me muutettiin Suomeen Tunisiasta. Muistan edelleen sen päivän, kuin eilisen. Silloin ei olisi tullut mieleenkään, että ei päästä käymään takaisin Tunisiassa yli kahteen vuoteen, mutta niin on nyt päässyt käymään. Tosi surullista! Eilinen olikin aika haikea päivä, etenkin mun miehelleni. Mä olen valtavan ylpeä hänestä ja siitä, miten hän asettunut Suomeen ja ottanut tän kaiken vastaan, vaikka helppoa se ei ole ollut. 

Kaksi vuotta sitten pakattiin matkalaukut sekä meidän kaksi kissaa autoon ja lähdettiin kohti lentokenttää. Edellisenä iltana A oli hyvästellyt kaikki läheisensä ja mä en ole ikinä nähnyt mun mieheni itkevän niin kovasti. Muutto Suomeen oli ollut mun toiveeni, koska ikävöin perhettäni täällä niin kovasti enkä aina tuntenut oloani tarpeeksi turvalliseksi Tunisiassa. Me oltiin puhuttu perheen perustamisesta mieheni kanssa ja takana oli mun ensimmäinen kuukauteni ilman ehkäisypillereitä. Olin tehnyt kuluvalla viikolla kaksi negatiivista raskaustestiä ja mun kuukautiset oli alkaneet juuri edellisenä päivänä. Halusin kasvattaa lapseni Suomessa ja mun ihana mieheni tuki tätä ajatusta, vaikka meillä oli kaikki erittäin hyvin myös Tunisiassa asuessa. Meillä oli omistusasunto ja mies työskenteli johtajana heidän perheensä ravintolassa. Silti Suomi tuntui paremmalta vaihtoehdolta meille. Muistan, kuinka kärsin kovista menkkakivuista ja stressasin ihan hulluna sitä, miten saadaan kissat turvallisesti perille Suomeen, mutta loppujen lopuksi kaikki meni paremmin, kuin hyvin. En silloin tiennyt, että meitä ei ollutkaan vain neljä matkaamassa Suomeen, vaan oikeasti viisi. Pikkuinen vauva oli alkanut vasta kasvaa mun vatsassani ja vitsaillaankin joskus siitä, kuinka salakuljetin pienen tunisian tuliaisen mukanani Suomeen. 

Mun mies oli ollut Suomessa kolme kertaa aiemmin, mutta silti kulttuurishokki oli kova. Asuttiin aluksi mun vanhemmillani, koska ei oltu vielä saatu asuntoa. Ihmettelin, kun mun menkat oli kovin niukat ja heti ensimmäisenä yönä Suomeen tulon jälkeen heräsin käymään pissalla, mitä normaalisti ei ikinä tapahdu! Ajattelin kaiken johtuvan vaan stressistä, mutta silti pieni ääni mun sisälläni sanoi, että pitäisi tehdä vielä yksi raskaustesti. Niimpä kaksi päivää Suomeen tulon jälkeen kävin apteekissa ja ostin testin. Oltiin menossa juuri hoitamaan mun siskolle hänen kahta lastaan ja siskon vessassa tikkuun piirtyi kaksi tummaa viivaa. Olin niin onnellinen! A:lle uutinen oli isompi shokki ja muistan edelleen sen hämmentyneen hymyn, kun tulin vessasta ja näytin testin hänelle. Mikä tästä kaikesta tekee vielä hauskempaa on se, että nyt kaksi vuotta myöhemmin tästä tilanteesta, me ollan itseasiassa itse muutettu siihen siskon silloiseen asuntoon! Eli meidän nykyinen vessa on se vessa, jossa tein positiivisen raskaustestin Andreaksesta.

Löydettiin asunto Porista kuukausi Suomeen muuton jälkeen ja päästiin vihdoin asettumaan aloillemme. Porissa asui mun kaksi siskoani ja A piti kaupungista myös kovasti. Meillä oli kuitenkin tosi rankat ajat tulossa, koska oltiin molemmat työttöminä ja pimeä kylmä talvi teki tuloaa. Mun mies on sellainen, että ei vaan osaa olla tekemättä mitään vaan hän rakastaa tehdä töitä. Hän on myös tosi sosiaalinen luonne ja yhtäkkiä oltiin tilanteessa, että  hän on uudessa täysin erilaisessa maassa, ilman töitä ja ilman ystäviä. Vaimo raskaana ja rahat tiukilla. Se oli aika synkkää aikaa ja mun mies jopa vähän masentui sinä talvena. -30 asteen pakkasella hän ajeli pyörällä keskellä yötä ympäri kaupunkia etsien tyhjiä pulloja & tölkkejä, jotta saisi kerättyä vähän ylimääräistä rahaa. Ne on tosi kipeitä muistoja.  Me päätettiin luopua meidän kissoista ja sitten koitti kevät ja päästiin muuttamaan paremmalle paikalle aivan ihanaan asuntoon. Se oli suuri käännekohta etenkin mun mieheni elämässä. Hän sai pikkuhiljaa omia ystäviä, meidän uudet naapurit olivat ihan parhaita ikinä ja heistä tulikin A:lle kuin perheenjäseniä. He jopa ostivat meille oman auton Andreaksen syntymän jälkeen, jotta meidän kauppareissut olisi helpompia! Kiitos Luojalle, että lähetti nämä enkelit meidän elämään.

Mun mies sai töitä Uudesta kaupungista autotehtaalta pian Andreaksen syntymän jälkeen ja meillä alkoi täysin uudenlainen arki. Se ajanjakso on ollut mulle henkilökohtaisesti kaikista rankinta ikinä mun elämässäni. Olin pitkät päivät yksin suuritarpeisen vauvan kanssa kotona, kun A teki kolmivuorotyötä tehtaalla. Työmatkat hänellä oli 1h30min suuntaansa. Syksy saapui ja mun toinen siskoni tuli raskaaksi ja he päättivät miehensä kanssa muuttaa takaisin meidän lapsuuden kotipaikkakunnalle yli 200km päähän. Mun toinenkin sisko suunnitteli lähtöä Porista ja mua ahdisti kamalasti ajatus siitä, että jäätäisiin "yksin". Niimpä ruvettiin myös suunnittelemaan muuttoa takaisin mun lapsuuden maisemiin sukulaisten ja perheen lähelle. Luojalle kiitos A sai töitä ja päästiin muuttamaan viime keväänä. Nyt A:n työmatkat on inhimilliset ja työajat säännöllistä päivätyötä. Me asutaan lähellä kaikkia perheenjäseniä ja tunnen oloni niin onnelliseksi ja kiitolliseksi. Mun mies on hyvillään muutosta, mutta kaipaa tosi kovasti ystäviään Porissa. Hän on usein sanonut, että kokee Porin olevan kotinsa eikä hän ole vieläkään oikein osannut sopeutua tänne pikkukylään. Pikkuhiljaa haluan uskoa, että hänkin löytää taas uusia ystäviä. 

Nyt tämä kilometripostaus saa luvan tulla loppuunsa ja kiitän jos olet jaksanut lukea tänne saakka. Elämä on siis hyvää ja tasaista tällä hetkellä. Me ollaan parhaillaan uusimassa mun miehen vanhentunutta passia ja kunhan se saapuu, niin ostetaan vihdoin lentoliput Tunisiaan. Päästään matkustamaan sinne pariksi viikoksi näillä näkymin varmaan Tammikuussa. Mun miehen vanhemmat tulee onneksi tänne ensi kuussa, mikä lievittää varmasti kovasti A:n koti-ikävää. Jossain välissä ennen joulua tai sitten uudenvuoden tienoilla olisi kiva päästä käymään taas Ranskassakin sukuloimassa. Mun mieheni allekirjoitti juuri vakituisen työsopimuksen ja välillä haaveillaan siitä, että jos joskus ostettaisiin ihan oma talo täältä Suomesta. Tunisiassa meillä onkin jo parhaillaan rakentumassa omakotitalo, minne ehkä joskus vanhana sitten muutetaan. Nyt kiitän ajastasi ja mielenkiinnostasi ja lähden hörppimään teetä!

-Zohra